Ilmastopolitiikka Euroopan unionissa

EU:n osuus maailmanlaajuisista päästöistä on laskenut 11 prosenttiin. Silti EU on ainoa ilmastoneuvottelujen keskeisistä osapuolista, jolla on laillisesti sitova absoluuttinen päästövähennysvelvoite vuodelle 2020.

Velvoite perustuu EU:n hyväksymään ilmasto- ja energiastrategiaan, jossa on määritelty niin kutsutut 20-20-20-välitavoitteet vuoteen 2020 mennessä (vertailuvuosi 1990):

  • kasvihuonekaasupäästöjä on vähennettävä 20 %
  • uusiutuvan energian osuus energian loppukulutuksesta on nostettava 20 %:iin
  • energiatehokkuutta on lisättävä 20 %.

Liikenteen biopolttoaineiden osuus tulee lisäksi nostaa 10 prosenttiin kulutuksesta. EU on myös sitoutunut nostamaan kasvihuonekaasujen päästövähennystavoitteensa 30 prosenttiin, mikäli saadaan aikaan riittävän kattava ja tasapuolinen kansainvälinen ilmastosopimus.

Suuntaviivat vuosille 2021-2030

EU on valinnut keskeiseksi ilmastopolitiikan ohjauskeinoksi päästökaupan. Lisäksi EU on sitoutunut vähentämään kasvihuonekaasupäästöjään vuoteen 2050 mennessä 80–95 prosenttia (vertailuvuosi 1990) osana kansainvälistä ilmastosopimusta. Euroopan komissio on julkaissut tämän tavoitteen toteuttamista koskevan tiekartan siirtymisestä kohti vähähiilistä taloutta vuonna 2050.

Euroopan komissio antoi tammikuussa 2014 ehdotuksensa EU:n ilmasto- ja energiapolitiikan suuntaviivoiksi vuosille 2021 – 2030. Ehdotuksen mukaan EU-maat sitoutuisivat leikkaamaan päästöjään 40 prosenttia vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Lisäksi tavoitteena olisi nostaa uusiutuvien energialähteiden osuus 27 prosenttiin, mutta kansallisia tavoitteita ei asetettaisi.

Päästökauppa keskeinen ohjauskeino

EU on valinnut päästökauppajärjestelmän keskeiseksi keinoksi, jolla se on ohjannut ja toteuttanut ilmastotavoitteitaan jo vuodesta 2005 lähtien. Päästökauppajärjestelmässä hiilidioksidia vähentävät toimet tehdään siellä, missä se on kustannustehokkainta.

EU:n päästökaupassa on määritelty päästöoikeuksien kokonaismäärä, jolloin päästöoikeuden hinta vaihtelee muun muassa taloustilanteen mukaan.

Järjestelmä toimii siten, että teollisuus- ja energiantuotantoyritys kattaa hiilidioksidipäästönsä vuosittain EU:n päästöoikeuksilla. Yritykset saavat päästöoikeuksia ilmaisjaossa tai ostamalla niitä EU:n huutokaupasta, pörssistä tai toisilta yrityksiltä. Yritys voi myydä päästöoikeuksiaan, jos niitä on yli oman tarpeen.

Päästökauppa koskee osaa tuotannosta 

Päästökauppa ei koske kaikkea teollisuus- tai energiantuotantoa EU:ssa. Sen piirissä ovat muun muassa

  • yli 20 MW:n energiantuotantolaitokset,
  • öljynjalostamot,
  • koksaamot,
  • rauta- ja terästehtaat,
  • sementtitehtaat sekä
  • paperi- ja kartonkitehtaat.

Vuoden 2013 alusta mukaan tuli

  • alumiinin valmistus,
  • kipsilevyteollisuus sekä
  • entistä laajemmin metallin jalostusta ja kemianteollisuutta.

Suomessa päästökauppa koskee noin 600 yritystä ja ne vastaavat noin puolesta koko maan kasvihuonepäästöistä. Euroopassa päästökaupan piirissä on yhteensä 11 000 teollisuuslaitosta.

Kolmas päästökauppakausi alkoi 2013

Kolmas päästökauppakausi alkoi vuoden 2013 alussa. EU:n kolmannen päästökauppakauden (2013–2020) tavoitteena on vähentää kasvihuonekaasupäästöjä 21 prosenttia (vertailuvuosi 2005). Päästökaupan ulkopuolisilla toimialoilla − kuten rakentaminen, liikenne ja jätehuolto − vähentämistavoite on noin 10 prosenttia.

Kolmas kausi toi mukanaan merkittäviä muutoksia päästökauppaoikeuksien jakotapaan:

  • Päästöoikeudet jaetaan pääsääntöisesti huutokaupalla, kun ne tähän asti on jaettu jäsenvaltioiden kesken ilmaiseksi. Huutokaupoista kertyvät tulot menevät valtioille.
  • Päästöoikeuksien vuosittain vähenevä ilmaisjako perustuu laitosten tehokkuusvertailuun sekä arvioituun hiilivuotoriskiin. Sähköntuottajat eivät saa maksuttomia päästöoikeuksia lainkaan.